XII

Täällä taas. Nyt kolmen kuukauden jälkeen löytyy taas intoa rustata tätä roskaa skyrimin mättämisen ohella. Eli, nyt on raventale pääasiassa jytissyt kuulokkeissa, ja nyt onkin siis oiva aika arvostella tuo albumilistan yhdeksäs veto, Mortal Aspirations. On muuten loistava lätty, uusin varmaan menee omissa kirjoissani siitä ohi, eli tuo bringer of heartsore. Kyllä raventale on jännä bändi, selkeät soundit, omalaatuiset sointukuviot ja kaikkea vetää yksi mies. Mistään kohtaa homma ei kuse, bringer of heartsore on Astaroth Mercin viides levy tämän projektin alla ja silti kukaan ei tunnu tietävän tästä ukrainalaisesta timantista mitään. Noh, kuunnelkoot massa niitä in flamessejaan ja shitallicoitaan. Mutta mutta, Mortal Aspirations.

Eli, 2009, raventalen kolmas täyspitkä. Miksi tämä nyt on siis niin hyvä, ja mitä tämä oikein on? Nimi viittaa paskaan folk tai power metal bändiin, mutta totuus on aivan toisenlainen. Levyllä soi vahva ja tunnelmallinen black metallilla sävytetty doom metal. Surumieliset riffit paksulla kitarasoundilla luovat tunnelmallisen selkeän syntikan ja "puhtaiden" murinoiden kanssa loistavan äänimaailman. Ei tämä mikään omaperäisyyden riemuvoitto ole, mutta homma on pistetty persoonallisella tavalla helvetin hyvin kasaan. Noh, ei mitenkään kauheasti enempää sanottavaa. Lyriikoille tosin kunniamaininta kryptisyydestä ja vertauskuvallisuudesta. Sitten , ne kolme kovinta:
1."The Fall Of Mortal Aspirations"
Loistavaa syntikankäyttöä, maittavan melankolinen tunnelma ja biisi etenee kokoajan. Loistava valinta ekaksi biisiksi, itselle ensikosketus koko sooloprojektiin. Tämä kannattaa ensimmäisenä biisinä kuunnella.
2."Suicide As The Destinied End"
Samat boonukset kuin ykkösellekkin. Levyn viimeinen varsinainen biisi, jossa syntikkafiilistely viedään levyn korkeimmalle tasolle. Kaunis ja melankolinen biisi.
3."Cosmos Inside"
Taidonnäyte herran syntikkataidoista. Vaikka kyseessä onkin välibiisi, on se levyn mielenkiintoisempaan osastoon kuuluvaa materiaalia, hauskan kuuloinen astrobiisi.

Ja siinä oli mortal aspirations. Enpä osannut tuostakaan sanoa muuta kuin että hyvä on. Ja nyt alkaa pikkuhiljaa tulemaan oikeasti kovia levyjä (onhan niiä ollut jo koko lista täynnä, mutta nyt alkaa se elämää suurempien levytysten paraati). Ensikerralla sitten tuo amerikkalaisen tunnelmallisen folk metallin jättiläinen, Agalloch levyllään The Mantle. Alkaa tämä arvosteleminen maistua levy levyltä aina paremmalta.

XI

HAHA! Luulitte että tämä blogi on kuollut eh? Luulitte väärin! Kuukausi sinne tänne, ei kiinnosta, tästä haudasta alkaa kuulua jälleen kerran epämääräistä korinaa!
...
Kenelle minä oikein puhun? Tuskin kenellekkään.
Mutta mutta, paljon uusia albumeja on ilmestynyt sitten viime kirjoituksen, mutta yhdelläkään keikalla en ole käynyt. Laiskaa ja köyhää, mutta ihan sama. Kohokohtina ovat toimineet Insomniumin One For Sorrow ja Raventalen Bringer Of Heartsore. Mahtavia syys-angstilevyjä kumpainenkin, Lantlôsin uusin levy tosin petti, ilmava ja rauhallinen yleistunnelma oli korvattu ahdistavalla ja viemärimäisen tunkalla tunnelmoinnilla. No thanks. Mutta, loistava levyvuosi takana, itselle tuskin tulossa tänävuonna mitään mainitsemisen arvoista. Moonsorrowin Varjoina kuljemme kuolleiden maassa näyttää tällä hetkellä vievän vuoden levy palkinnon kevyesti, insomniumin juostessa kovaa vauhtia perässä. Muilla lätyillä ei sitten olekkaan mitään mahiksia. Ensivuodelle on odotettavissa uutta Shade Empireä, Wintersunia (HAH), Summoningia (HAH), Diabloa (?), Ensiferumia (?), Stam1naa, Behemothia (???), ja ties mitä muuta. Tämä vuosi oli kova suomalaiselle metallille, mutta jos Time tulee ensivuonna, tulee 2012 olemaan paras metallivuosi ikinä. Minä muka wintersun fanboy?
Mutta, yhdeksännellä sijalla jo vanhentuneella albumilistalla on Inferin debyytti, Shores of Sorrow.

Voi perkele, tämäkin projekti on tuottanut ainoastaan yhden lätyn ikuisuus sitten. Tätä tavaraa haluaa lisää. Fyrdkalin sooloprojektia voisi pitää Burzumin suomalaisena pikkuveljenä, eikä se ole lainkaan huono juttu. Soundimaailma on yllättävän selkeä, ja tämä ratkaisu toimii hemmetin hyvin kaiken puuroisen samankaltaisen massan keskeltä. Kappaleita levyllä on ruhtinaalliset 4, ja hommaa ei ole liialla kikkailulla pilattu. Biiseissä kierrätetään hypnoottisesti muutemaa riffiä, ja rääkylaulua ei liikaa levyllä kuulla. Minimalistista, mutta luo hyvin tunnelmaa. Koska levyllä on vain 4 biisiä, ei kolmen kärkeä tarvita. Sensijaan kehun vain levyn ylivoimaisesti parasta biisiä, What Once Shined. Surumielinen, muttei kuitenkaan musertava tunnelma on vain kaunista kuunneltavaa. Biisi veivaa alussa samaa riffiä nukahtamispisteeseen asti, mutta juuri ennen kuin mielenkiinto alkaa hiipua, se lyö itse homman käyntiin. Kumiseva basso ja sahaavat kitarat toimivat selkeällä äänimaailmalla unohtumattomasti, ja homma toimii muutenkin kuin rasvattu. Aina ei tarvitse olla sormijänteitä rikkovia sooloja tai polvilumpiot paskovia tuplabasareita, simppelikin voi olla kaunista, ja sitä se todellakin on.

Seuraavalla kerralla kun tämän bloginkuvatuksen ääreen pääsen, arvosteltavaksi joutuu... Raventalen Mortal Aspirations! Loistava lätty, ja vielä kunnon UG:tä! Sisäinen hipsterini hihkuu innosta! Pääsen arvostelemaan ukrainalaista UG atmospheric doom/black metallia blogissa jota kukaan ei lue! Säälittävää? Ehkä vähän. Undergroundia? Erittäin!