XX

Hiljaista on pitänyt jälleen kerran. Hyvä kun talosta tullut ulos astuttua koko viikkoon, kitara ja kannettava ovat kilpaa olleet armottoman hakkaamisen kohteena ja onhan tuota pianoakin tullut kokeiltua. Muuten onkin sitten tullut luettua shitloads of manga ja musiikit pauhannut nonstoppina taustalla. Boderlands on paras, ja teurastettu unirytmi, mutta juu. Pitemmittä puheitta laitetaanpas tämä toisiksiviimeinen arvostellu tältä listalta tulille. Eli, wintersunin debyytti. Olkaa hyvät.

Olipa kerran vuosi 2005 tai 2006, ei muisti pelaa tarpeeksi hyvin. Siinä vitutuspäissäni Heaven Shall Burnia kuunnellessa otin sitten selvää muista samankaltaisista bändeistä. PAM. Sieltä löytyi Jari Mäenpään ja Kai Hahdon pari vuotta vanha projekti. Ja siitä se sitten lähti. Ei kauaa mennyt kun soittolistalta alkoi löytymään In Flamesia, Ensiferumia, Catameniaa, Scar Symmetryä ynms. Siitä se metallin kuunteleminen lähti käyntiin. Jari Mäenpää on yksi nykypäivän metallimusiikin suurimmista velhoista. Miehellä on persoonallinen ja uskomattoman kaunis lauluääni, repiviä ja kylmiä rääkymisiä unohtamatta. Kitaransoitossa mennään ihan omalla tasollaan jälleen kerran, debyytillä esiintyvän biisin "Death and The Healing" sooloa on kehuttu useaan kertaan maailman parhaaksi sooloksi ikinä, ja itsekkin voin tämän allekirjoittaa. Ja syntikan käytöstä ei tarvitse edes puhua. Jos mietityttää niin kuunnelkaapa wintersunin toisen albumin ensimmäinen osa, Time 1 läpi. Ilman mitään musiikillista koulutusta luotu tämäkin äänimaailma.
Albumin starttaa lyhyt, ikäänkuin hittibiisiksi luokiteltavissa oleva "Beyond The Dark Sun". Biisiltä tulee heti selväksi millaista herkkua olisi tarjolla. Nopeatempoista ja melodista mättöä, joka silti onnistuu luomaan vahvan tunnelman talvisesta myrskystä. Hengähdystaukoa ei paljoa anneta kun levyn toinen raita, "Winter Madness" lähtee käyntiin. Samalla linjalla edetään ensimmäisen biisin kanssa. Kolmas biisi onkin sitten jotain ihan muuta. Tunnelma tiivistyy, tempo hidastuu ja katse kohoaa taivaisiin. "Sleeping Stars" tekee selväksi kuinka kylmää kyytiä levyllä on tunnelmoimisen saralla antaa. Neljäs biisi, "Battle Against Time" tuo melkein viikinkimetallimaisia fiiliksiä kuorollaan ja powermetalmaisella riffittelyllään. Eeppistä, niin perkeleen eeppistä. Kun tästä järkäleestä on selvitty, koittaa levyn kauneimman kappaleen aika. "Death and The Healing" on yksi parhaista ja kauneimmista kappaleista mitä extreme metallilla on tarjota. Tunnelma on käsinkosketeltava, soitanta on maailmanluokkaa ja jari mäenpään laulutaidot puhkeavat vasta nyt kunnolla kukkaan. Muistakaa puheet siitä parhaasta soolosta ikinä.
Tämän paatoksen jälkeen luulisi että seuraava biisi tuntuisi jotenkin laimealta mutta voi perkele metsään meni. Levyn paras nopea biisi, "Starchild" pärähtää käyntiin. Meno on melodista, nopeaa, rujoa ja samalla tunnelmallista. Samalla tämä yksittäinen biisi on lähimpänä uutta tuotantoa kuin aikaisempi levy yhteensä. Moniosainen ja tarinanomainen, kertova rakenne tuo mieleen ajatuksen että perkele, tässähän on "Sons of Winter and Stars":in henkinen pikkuveli. Joten miten tämä nyt voisi edes pieleen mennä? Homma jatkuu tämän rymistelyn jälkeen levyn angstahtavimmalla biisillä (mistään i cut my life into pieces paskasta silti ei todellakaan puhuta). Taustasta senverran että herra yhtyeen takana suunnitteli tämän biisin keuhkokuumeessa. "Beautiful Death" on ikäänkuin synkempi versio "Sleeping Stars":ista. Mitäänsanomattomin biisi itselle levyltä, mutta se vain kertoo perkeleen kovasta yleistasosta.
Ja sitten. Levyn päättävä kymmenen minuutin pituinen synkistelyralli. Yksi all time favourite kappaleista. "Sadness and Hate" on kuin talvinen -50 asteinen metsä yöllä koko olemuksensa puolesta aina tunnelmasta sen raakuuteen asti. Tämän biisin jälkeen ei voi ollenkaan ihmetellä miksi wintersunin suosio yhdellä levyllä lähti täysin käsistä. Yksi kaikkien aikojen tärkeimpiä metalilevyjä, ei siihin myyntimäärät paljoa vaikuta.

Noniin, tulipahan sitten koko albumi käytyä läpi. Seuraavalla kerralla sitten se kaikista paras levy ikinä (IMO). Ja se on todellakin ansainnut paikkansa. V:Hävitetty.

XIX

Noniiin, taas on aika saakelin pitkä tauko näköjään kirjoitusten välillä, mutta ei anneta sen menoa haittaa. Tällä hetkellä työttömänä elämä edessä ei ole parempaakaan tekemistä kuin suunnitella tulevaisuutta, syödä karkkia ja kuunnella musaa. Viimeaikoina musiikkimaku on mennyt miellenkiintoiseen suuntaan. Funeral Doom, Ambient ja Post-Rock ovat kovaa vauhtia nousseet playlisteillä. Keikkoja ilmestyy keväälle kuin sieniä sateella, ja Summoningin uusin levy ei ole kaukana. Mukava vuosi tulossa. Mutta, yritetäänpäs vääntää tuo TOP20 lista ennen tämän vuoden loppua valmiiksi. Tänään olisi vuorossa Shade Empiren Zero Nexus. Levy joka toimi porttina Black Metallin synkkään ja raakaan maailmaan. Vaikkei tällä levyllä mitään Dark metallia ihmeellisempää ole, mutta yleisfiilikseltään ryvetään siellä täysin normaalissa tummanpuhuvassa maailmanlopussa demonien riivaamana.

Eli, vuodesta 2008 se lähti. Kieroutunut, melodinen ja raskas matka maailmanloppuun. Mielettömän raskaat kitarat, groovaavat ja silti jyräävät rummut, konemaisen piinaavat ja kaukaiset syntikat ja kirsikkana kakun päällä täysin sekopäiset vokaalit suoraan helvetistä. Tämä on se levy jonka takia omissa kirjoissani Juha Harju on yksi parhaita vokalisteja metallibisneksessä. Shade Empiren aikaisemmissa levyissä ei kunnolla mitään punaista lankaa löytynyt, ja tällä se taas pitää koko levyn kasassa. Musta tornado keskellä ruskeaa erämaata. Seuraavaksi voisi ne kolme kovinta nimetä.

1. "Victory"
Paatoksellinen, pitkä, eeppinen, lopullinen. Tämä biisi tiivistää koko levyn parhaat puolet ja samalla luo aivan uusia ulottuvuuksia Empiren musiikkiin. Groovaavaa saksofonia, lausuttuja pimeitä rukouksia ja käsinkosketeltavaa ambient tunnelmaa ei kovin usein kuule samalla biisillä, vieläpä mielettömän onnistuneesti. Tämän tarinan jälkeen ei lähdetä etsimään eloonjääneitä.

2. "9 in 1"
Levyn starttaava "hittibiisi". Levyn tasaisinta ja parasta antia. Kaikki instrumentit ovat loistavasti  tasapainossa, ja tämä oli se ensimmäinen biisi mitä tältä orkesterilta kuulin. Kertosäe on jotain aivan mieletöntä.

3. "Harvesters of Death"
Se oli joko tämä tai "Serpent-Angel". Siinä missä Harvesters tuo esille bändin väkivaltaisinta otetta omaan musiikkiin, vetää Serpent Angel sitä melodisempaa ja kieroutuneempaa linjaa. Anyway, loistavaa tavaraa.

Eli, levy jonka kannen aion ottaa tatuoinniksi. On se ihan perkeleen kova. Ja ensikerralla mennään koko paskan alkulähteelle, levyyn mistä kaikki läähti käyntiin. WINTERSUN.