XIV

Ja taas täällä. Ei sitä parempaa tekemistä keksi tunti tai pari ennen takaisin laivalle lähtemistä. Norjalaisten kadettien ja kersantin kanssa tuli vedettyä ilta aika perkeleen lujaa. Ei siitä sit enempää. Tällä viikolla soinu ahkeraan tahtiin The Berzerker, Agalloch ja Daniel Ingramin tuotokset. Eli suomeksi mitä helvettiä nyt taas. Ihan mielenkiintoiset chartit. Ja onhan Anathemaankin tullut tutustuttua. Muuten ihan mukavan oloista musakkia, mutta sanoitukset ovat ihan jäätävää paskaa. Mutta sävellyksillä nämä jannut pelaavatkin aika pitkälti. Muttamutta, nyt arvostelemaan THE melodeath bändiä. In flamesit, Dark Tranquilityt, Amon Amarthit voivat painua kahville kun insomniumista puhutaan. Eli, 5 lättyä ovat puskeneet jo ulos, joista kaikkia kuuntelee mielellään. Ja nyt puhutaan vähän toisiksi uusimmasta lätystä, eli Across the darkista. Siitähän piti hommata ihan huppari ja special edition lätty omaan käyttöön.

Vaikka levytys on turhan tasapaksu, ja puhtaat laulut kusevat paikoin omaan nilkkaan, on se ihan kelpo insomniumin levytys. Insomniumin tyyliin lätty alkaa hiljaisella introbiisillä, josta seuraavaksi jyskytetään joko levyn levyn toisiksi paras biisi. Tämän jälkeen seuraa 4-5 turhan täytebiisimäistä vetoa, joista aina sillointällöin nousee kuitenkin kukkasia mullasta (uusimmalla albumilla löytyy paljon näitä). Voi perkele. Uusin lätty ei edes ole Top20 listalla. mitä hittoa. Mutta joo. Sitten koko levy lopetetaan koko maailman mullistavaan melankolian ja syksyn riemuvoittoon korvien kautta nautittavassa muodossa. Ainoastaan Since the Day it All Came Down ja Above the Weeping World eivät tällaiseen pystyneet. Mutta In the Halls of Awaiting, Across the Dark ja One for Sorrow lähtevät kassat kilisten finaalin jälkeen. Noh, katsotaanpa nuo kolme kovinta tältä lätyltä. Eka varsinainen biisi, vika mikä tyhjentää potin ja onko perkele viimeinen ihan bonusbiisi? Siltä näyttää.

1."Weighed Down With Sorrow"
Tämä. Aivan helvetin kova biisi. Massiivinen surukitaroiden muuri lähtee vyörymään eteenpäin tunteikkaan sellointron jälkeen. Mieleen painuvat lyriikat ja aivan helvetin kaunis kipale kaikkia osia myöten, ei tästä voi olla pitämättä hullukaan. Ehdoton klassikko.
2. "Down With the Sun"
Ja tässä onkin se toinen biisi mikä starttaa hehkeän intron jälkeen. Perusvarma, toimiva, mieleenpainuva, varma pittibiisi keikoilla. Parhaita, joskin yllätyksettömimpiä vetoja kiekolla. Mutta, kertosäe on jotain hienoa kuultavaa, vaikka nimi onkin auringonlaskuun viittaava, tulee tästä enemmän auringonnousu tai vastaava iloinen kokemus mieleen.
3. "The New Beginning"
Bonusbiisi josta sain tietää suhteellisen myöhään. Toimii kuin tauti, mielenkiintoisimmat syntikkakuviot koko lätyllä. Kertosäe jää todellakin junnaamaan päähän. Mutta, ei voi mitään. Ei tästä osaa enempää sanoa.

Ja ensiviikolla arvostelussa... Ei sssssaaatana, Moonsorrowia! Nyt aletaan laskeutua syviin vesiin. Ei perkele, Varjoina Kuljemme Kuolleiden Maassa, taitaa arvostelu tulla suhteellisen ripeästi. Viimevuoden varmaan paras levytys.

XIII

Ei herranjestas. Täällä taas pitkästä aikaa. Ruumis kääntyy ja rohisee haudassa jälleen kerran. Hämmentävää ettei koko tänä aikana ei ole erityisemmin tullut listalle uusia bändejä. Mitä nyt joku Swallow the sun räjäytti potin alkuvuodesta, mutta ei se top 20 pääse. Nohnoh, hiljasta ollu. Se hämmentää tosin ERITTÄIN paljon että joku on oikeasti käynyt näitä riipustuksia lukemassa. Siis vat. 425 kertaa käyty blogilla, ja itse täytän niistä varmaan vajaat 100? Noh, kiitoksia kuitenkin. Mutta mutta, näyttää siltä että erittäin jäätävän vanhan listan seuraavalla sijalla olisi Agallochin The mantle. Heti alkoi sydäntä lämmittää. Aivan mieletön teos. Keikan tosin missasin rahanpuutteen takia, ja jotenkin tuntuu ettei agalloch ole suomeen tulossa uudestaan ihan ensikesänä. Perkeleen perkeleen perkele. Mutta, The Mantle.

Eli, Agalloch. Vuodesta 1996 (ei jumalavita 16 vuotta) on amerikasta kuulunut tätä sekametelisoppaa. Ja maistuvinta sellaista mitä löytyy. Sillointällöin yhtye tuuttaa haitarilla maustettua kitarailakointia, ja joskus isketään ihan mustan metallin ehdoilla menemään. Myös ihan kunnon funeral doom tyyliseksi paatokseksikin on meno yltynyt. Eli genret ei pahemmin tätä yhtyettä onnistu kuvaamaan. Mutta, The Mantle. Kansi kertoo kaiken. Levy alkaa loistavalla kitarabiisillä "A Celebration for the Death of Man...", ja jatkuu tämän jälkeen levyn ehkä hienoimpaan biisiin, "In the Shadow of Our Pale Companion". 15 minuuttia kestoa, näin se pitää tehdä. Seuraavaksi instrumentaalinen "Odal" jatkaa talvista ja samalla usvaista matkaa eteenpäin. Sanoitukset ovat kautta linjan loistavia. Nuff said. Mutta, suosittelen kaikille tätä yhtyettä ja albumia. Viimeaikoina tosin uusin levytys, Marrow of the Spirit on ylittänyt omissa kirjoissani mantlen. Avautuu paljon vaikeammin, mutta voi jumalauta sitä hetkeä kun "Into the Painted Grey" avautui kunnolla. Ei mitään jakoa. Mutta, nopeasti listaan kolme kovinta, aika menee vähiin.
1. "In the Shadow of Our Pale Companion"
2. "A Celebration for the Death of Man"
3. "Odal"

Turhan lyhyt katsaus näin hienoon yhtyeeseen. harmittaa. Muttamutta, ensiviikolla (anteeksi, sitten joskus seuraavan kerran) katsellaan... Insomniumin Across the Darkkia? öööö? aika paska levy loppupeleissä? Noh, ihan sama. Kun tämä on käyty loppuun arvostelen ne levyt minkä kuuluisi olla täällä. Louhelle -->