Noniin. Ennen ginesviikon alkua voisi tänne päivittää vähän menoa. Eli, tuli tuska käytyä, ja siitä voisi pitää levyarvostelun kanssa pienoisen arvostelun. Eli, Tuska lauantai 2012. Paikalle saavuttiin hyvissä ajoin noin 12:40, ja eka bändi starttasi 13:15. Ja se olikin se päivän yksi kovimmista. Anaal Nathrakh ensivisiitillään suomessa, ja minkä keikan britit oikein tarjosikaan. Ei huhhuh. Aivan tajutonta paahtoa, ja hengähdystaukoja ei paljoa jaeltu. Ei ihmekkään että rätti lähti kotiin mukaan. Tämän jälkeen kaljaa, uusia tuttavuuksia, pieni hengähdystauko ja Horna. Ja tämäkin katsottiin eturivistä. en tajua miksi helvetissä. Niin tasapaksua saatana saatana saatana paahtoa ettei edes naurata enään. Välispiikit ja lavaesiintyminen (Spellgoth kusi raamatun päälle, repi sen ja heitti yleisöön.) olivat suht koomista seurattavaa. Spekkelin "spektaakkeli" oli jotain niin överiksi vedettyä että. Mutta, musiikillisesti paska keikka, yhtäkään biisiä ei nimeltä tiennyt, ja puhdas black metal nyt sattuu olemaan lähes aina ihan perkeleen tylsää. Tämän jälkeen voimien keräilyä, napalm death nakutti päälavalla, ei jaksanut kiinnostaa. Tämän jälkeen hodarit naamaan ja insomniumia katsomaan. Nähty jo niin moneen otteeseen ettei jaksa tarjota oikein mitään uutta, mutta on se silti kova. Insomniumin jälkeen... ei perkele. Behemoth. Siis. Ei helvetti. Behemoth. Todennäköisesti kovin keikka mitä on tullut koskaan todistettua livenä. Settilista oli tuttu ja turvallinen, mutta tällä vielä sen jaksoi todistaa ilman kummempia mukinoita. Ensi kerralla kun suomeen herrat rantautuvat, voisivat suunnitella settilistan muuttamista. Ja siinä se tuska sitten olikin. Sabatonille naureskeltiin sivusta ja lähettiin mäkin kautta kotiin. Olipa taas päivä.
Mutta, sitten siihin varsinaiseen aiheeseen, eli Moonsorrowin viimeisimpään eepokseen. Varjoina kuljemme kuolleiden maassa. Ja tämä lättyhän taisi tulla jo viimevuonna... Eli semmoiset 2-3 vuotta enään seuraavaan moonsorrowin levykäiseen. Kyllä kelpaa. Mutta, kansikuva.
Kerronnallinen ja tunnelmallinen black sävytteinen folk/pakana tarina on siis kyseessä. Matka jatkuu maailmanlopun runtelemassa maailmassa jossa toivo on kuihtunut ja kuopattu. Meno on siis melankolista, eeppistä ja raskasta. Moonsorrowilla on senverran omintakeinen musiikillinen tyyli että sitä on vaikea lähteä puimaan. Siinä on doomin ison kuuloiset muhkeat basso ja rumpusoundit, blackistä on otettu pieni osa riffeistä ja välillä erittäinkin viiltävä rääkylaulu, ja folk osuuden hoitavat lähinnä syntikat ja biisien yleinen teema. Tätä lättyä on paha arvostella. Se on vain pakko kuunnella itse ja uppoutua matkaan mukaan. Oikealla asenteella kuunneltuna voi riipaista hyvinkin syvältä, mutta uudelleenkuunteluarvo ei ole samalla tasolla V: Hävitetyn kanssa. Jos minkäänasteinen folk iskee niin suosittelen sata lasissa tätä. Levyltä on myös paha valita parhaita kolmea, koska sillä on vain 4 varsinaista biisiä, joiden välissä on minuutin tai parin alustus/välikipaleet. Joten, lätyn kovin biisi...
Ehdottomasti "Kuolleiden Maa".
Raskainta, synkintä ja kauneinta moonsorrowia. Lyriikat ovat täyttä parhautta, meno on täysin vangitseva, ja, ja, ja... Äh. Kuunnelkaa itse. Mieluiten koko lätty. Konseptialbumeista on aina paha alkaa yksittäisiä kovimpia valitsemaan. Jos matka kaiken loppuun kiinnostaa oikein tehtynä niin antaa soida vaan!
Noin. Siinä oli moonsorrowin VKVM. Ensiviikolla sitten taas yksi itselle eniten vaikuttaneista albumeista. Nyt ollaan masennuksen, ahdistuksen ja musertavan surun mustaakin mustemmissa maisemissa. Totalselfhatredin debyytti. Voi kyllä.
