XVIII

Täällä taas. Wintersunin Time I tuli ja vakuutti totaalisesti. Anaal Nathrakhin Vanitas tuli ja tappoi kaikki, ja seuraavaksi pitäisi tutustua Forgotten Tombin nimihirviöön And dont deliver us from evil...:iin. Ei tässä mitään ihmeempiä muuten, ihmiset on paskaa, musa ja pleikkari parasta. Katsotaanpa sitä seuraavaa levyä listalla mikä menee aivan täysin uusiksi kohtapuoliin... Eli tänään olisi Draugnimin debyytti vuorossa. Hyvä homma. Aliarvostetuin black/pagan pumppu mitä suomesta nousee.

Eli, keskitempoista ja tunnelmallista mustaa pakanametallia. Ja aivan perkeleen hyvää sellaista. Harvoin yhtye saa debyytilleen instrumentit näin kauniiseen tasapainoon. Syntikka ei ole pääosassa vaikka hyvin kuuluukin, vokaalit tuovat kylmän tuulen lailla oman kirpeän makunsa soundiin ja kitaroissa ja rummuissa ei ole mitään valitettavaa myöskään. Miinuksia tälle lätylle ei tule mieleen vaikka yrittäisikin nipottaa jostakin. Tämän levyn leipomiseen käytettiin aikaa ja vaivaa, ja se kuuluu lopputuloksesta. Voi kunpa samaa eeppistä fiilistelyä olisi jatkettu synkistelyn sijaan kakkoslevyllä. Yhtye on tullut 2 kertaa todistettua ihan livenäkin, ja voi perkele kuinka kovaa se on jaksanut potkia molemmilla kerroilla. Harmi vaan että tuntuu että tästä leiristä tuskin on kuulumassa ääniä enään pitkään aikaan. Mutta, kolmen kovimman avulla voisi jatkaa tätä sepitystä.

1."Moonpath"
Levyn avausralli, ja samalla selvästikkin se biisi josta koko bändi niinsanotusti lähti. Keskitempoinen, usvainen, maalaileva ja eeppinen biisi. Tässä on koko bändin sielu ollut mukana.

2."Archein"
Ja yllättävästi levyn päätösraita tulee taas kakkosena. Vähän kuin hitaampi ja melankolisempi versio moonpathista, samaa fiilistä ainakin löytyy hyvin paljon. Tämän avulla levystä jää suuhun ikäänkuin haikea "elämä jatkuu" fiilis.

3."Feast of the Fallen"
Noniin, nyt on folkki meno. Levyn pirtein biisi, yleensä inhoan näitä yli kaiken, mutta tämä on aivan helvetin onnistunut tapaus. Livenä toimii kuin tauti.

Alkaa olemaan aika säälittäviä nää mun arvostelut. Noh, kattoo jos jaksais petrata kun top-3 alkaa olemaan seuraavana. Sitten olis luvassa shade empiren zero nexus. saatana.

XVII

Noniin rakkaat pölypallerot ja hiirenpapanat, eli ainoat lukijani, tästä alkaa viimeiset 5 albumia ennen kuin lista päättyy ja päivittyy. Pitää katsoa mitä tänne sen jälkeen jaksaisi päivitellä. Palvelus käyty ja vitutushan siitä jäi käteen. Ainoastaan laivakaverit jäivät mieleen positiivisena juttuna. Mutta nyt on pari viikkoa pelkkää nukkumista ja lepoa. TJ vitun 0. Mutta, tämänpäivän albumin kimppuun, Arthemesia, Alpha.Omega.Alpha, eli lyhyemmin ja oikeinkirjoitetusti A.o.A. Ei tässä nyt sitten muuta kuin katsomaan mitä tänään.

Eli, melodista ja maalailevaa mustaa metallia tällä kertaa. Aiheet ovat siinä yössä, pimeydessä ja luonnossa misantrooppisella mausteella. Tässä bändissä on jäsenet vaihtuneet kovaan tahtiin, jari mäenpäät ja pari ensiferumin jannua kävi pyörähtämässä alkuaikoina levyttämässä pari albumillista silloin vielä nopeatempoista välineurheilurallatusta. Onneksi tästä päästiin irti ja tunnelma otti ohjat ja jalan pois kaasuttimelta. Harmi vaan että A.o.A olikin sitten bändin viimeinen levy kun miehet lähtivät eri suuntiin vuonna 2010. Saatana. Kyllä tätä olisi mielellään lisääkin kuullut. Tämäkin kyllä on vähän turhan korkealla tällä omalla listalla, ainoastaan Valkoinen Susi ja Patheme ovat sitä terävintä kärkeä tällä lätyllä, loput ovat vähän turhan kikkailevaa progea. Mutta, juurikin nuo ovat ne kovimmat lohkaisut tältä levyltä.

1. Valkoinen susi

Järjettömän kova biisi. Jos koko levy olisi ollut tätä tasoa olisi tämä helposti ykkösenä omalla listalla. Nopea ja silti tunnelmallinen rallatus, josta huokuu yön musta taika ja olemus. Yksi parhaita ikinä tehtyjä suomeksi laulettuja bläkkis-rallatuksia.

2. Patheme

Hidas, kaunis ja mystinen. Tässä voi jo melkein laittaa silmät kiinni ja tuntea kävelevänsä metsässä keskellä yötä hitain askelin. Vähän voi joskus olla hyvinkin paljon. 14 hypnoottista minuuttia pelkkää voittoa.

Siinä oli sitten taas jonkinmoinen brieffi arthemesiasta. Hail ArthemesiA! Seuraavalla kerralla kirjoittelenkin näköjään... Draugnimin debyytistä! Voi huhhuh, aivan mahtava levy kyseessä. Silloin siis. Wintersun TJ14!

XVI

Noniin, viimeisiltä lomilta ennen kasarmille paluuta voisi tänne vähän päivitellä mitä musiikkimaailmassa on tapahtunut. Anaal Nathrakh on aivan saatanan tiukka bändi, ja ensimmäinen osa Wintersunin spektaakkelista on parinkymmenen päivän odotuksen päässä. Kyllä kelpaa. Niinsanotulle levynjulkkarikeikallekkin voisi ilmestyä vaikka levyä ei kertaakaan ole tullut kuunneltua. Saatanan Nuclear Blast. Mutta, kovia levyjä tulossa ja aamut aika finaalissa. Ja tänään näyttäisi olevan jo peräti kuudes tuosta yllättävänkin hyvin aikaa kestäneestä suosikkialbumien listasta, vaikka uusiakin levytyksiä sinne pitäisi sijoittaa ja vanhaksi kuluneita levyjä poistaa (Emperor - In the nightside eclipse, Draugnim - Horizons low, Shining - V:Halmstad ja Insomnium - Across The Dark kaikki helvettiin. Tilalle Anaal Nathrakhin In The Constellation of the black widow, Emperorin Anthems at the welkin dusk, Insomniumin One for sorrow ja jo suoraan voin sijoittaa muutemien sekunttien samplejen perusteella Wintersunin timen ykköseksi.) Mutta, suomen aliarvostetuimpiin ja genrensä parhaisiin bändeihin kuuluva totalselfhatred olisi raadissa tänään debyytillään. Mikäs siinä, Depressive/Suicidical Black Metal aukeni juurikin tämän yhtyeen, Forgotten Tombin ja Thy Lightin kautta. Sairas ja ahdistunut meininki ei voi muuta sanoa, ja voi perkele kuinka hyvin ihmiset ovat sitä tunnetta musiikiksi konvertoineet. Eli, Totalselfhatredin nimikkoalbumi.

Vuonna 2008 julkaistu varsin mainio levytys joka erottuu soundillisesti huonolaatuisemmista saman genren edustajista kirkkaalla äänimaailmallaan. Genreksi voisi luokitella jotain suuntaan Depressive Doom/Black. Syy miksi levy on noussut listalla noinkin korkealle on sen taidokas tunnetilojen vaihtelu. Maanisesta syvyyksiin putoamisesta meno vaihtuu kuin huomaamatta olemattomuudessa leijumiseksi ja olemassaolosta kuihtumiseksi. Rummuista ja bassosta nyt on paha mitään lähteä sanomaan, perusvahvat suoritukset molemmilla, mutta kitarat, syntikat ja varsinkin laulu ovat jotain poikkeuksellista. Kitarat ovat niin etäisiä, kylmiä ja viiltäviä ettei tule ihan samantien vastaavaa mieleen mitä ei olisi saatu heittämällä trebleä kaakkoon ja puurouttamalla itse kitara sen saatanan särinän taakse. Syntikka taas ajoittain vie musiikkia kauniisti eteenpäin, ja välillä se vain katoaa taustalle lähes täysin. Tässä osa-alueessa on hukattu jonkinverran potentiaalia, mutta voi perkele mitkä vokaalit. Tässä yhtyeessä rääkyy yksi suomen ja miksei maailmankin kovimpia black metal vokalisteja, nimittäin hornastakin tuttu Corvus. Heuhkot huudetaan rikki useaan otteeseen ja kipu ja vitutus kuuluu äänestä selvästi. Poikkeuksellinen bändi joka tekee jotain harvinaista, nimittäin puhdasta, kaunista ja silti rujoa mustaa metallia. Oikein. Ja sitten pari kovinta vetoa levyltä:

1.Total Self-Hatred
Voi helvetti kun on masentava ja kaunis biisi samaan aikaan. Tässä on sitä viimeisen hengenvedon ottamisen meininkiä. Verta yskien, silmät lasittuneina mustalla, kylmällä palaneella maalla viimeisiä askeleitaan ottava kaiken menettänyt mies. Yhtyeen paras biisi ainakin toistaiseksi, katsoo mitä uudella albumilla jota on kaavailtu ensivuodelle oikein tapahtuu.

2.Enlightment
Hitaasti alkava loistava aloitus albumille. Kauniista ja kolkosta pianointrosta kasvaa nopeasti vihasta väärisynyt puolinopea synkistelyralli. Sanoitukset ovat myös Totalselfhatredilla aina olleet helvetin hyvin hallussa, ihan ahdistaa osan niistä lukeminen. Mutta tässä on sitä jotain missä koko bändin olemus ja idea tiivistyvät loistavasti. Ei huhhuh.

Nonniin, päästään pikkuhiljaa kovien albumien joukkoon. Seuraavana vuorossa näyttäisi olevan jo lopettaneen Arthemesian A.o.A (Alpha, Omega, Alpha). Varsin mainio levytys sekin vaikka vähän turhan korkealla tuolla tällähetkellä paistatteleekin. Mutta, katsellaan sitten ensikerralla! TJ4!

XV

Noniin. Ennen ginesviikon alkua voisi tänne päivittää vähän menoa. Eli, tuli tuska käytyä, ja siitä voisi pitää levyarvostelun kanssa pienoisen arvostelun. Eli, Tuska lauantai 2012. Paikalle saavuttiin hyvissä ajoin noin 12:40, ja eka bändi starttasi 13:15. Ja se olikin se päivän yksi kovimmista. Anaal Nathrakh ensivisiitillään suomessa, ja minkä keikan britit oikein tarjosikaan. Ei huhhuh. Aivan tajutonta paahtoa, ja hengähdystaukoja ei paljoa jaeltu. Ei ihmekkään että rätti lähti kotiin mukaan. Tämän jälkeen kaljaa, uusia tuttavuuksia, pieni hengähdystauko ja Horna. Ja tämäkin katsottiin eturivistä. en tajua miksi helvetissä. Niin tasapaksua saatana saatana saatana paahtoa ettei edes naurata enään. Välispiikit ja lavaesiintyminen (Spellgoth kusi raamatun päälle, repi sen ja heitti yleisöön.) olivat suht koomista seurattavaa. Spekkelin "spektaakkeli" oli jotain niin överiksi vedettyä että. Mutta, musiikillisesti paska keikka, yhtäkään biisiä ei nimeltä tiennyt, ja puhdas black metal nyt sattuu olemaan lähes aina ihan perkeleen tylsää. Tämän jälkeen voimien keräilyä, napalm death nakutti päälavalla, ei jaksanut kiinnostaa. Tämän jälkeen hodarit naamaan ja insomniumia katsomaan. Nähty jo niin moneen otteeseen ettei jaksa tarjota oikein mitään uutta, mutta on se silti kova. Insomniumin jälkeen... ei perkele. Behemoth. Siis. Ei helvetti. Behemoth. Todennäköisesti kovin keikka mitä on tullut koskaan todistettua livenä. Settilista oli tuttu ja turvallinen, mutta tällä vielä sen jaksoi todistaa ilman kummempia mukinoita. Ensi kerralla kun suomeen herrat rantautuvat, voisivat suunnitella settilistan muuttamista. Ja siinä se tuska sitten olikin. Sabatonille naureskeltiin sivusta ja lähettiin mäkin kautta kotiin. Olipa taas päivä.

Mutta, sitten siihin varsinaiseen aiheeseen, eli Moonsorrowin viimeisimpään eepokseen. Varjoina kuljemme kuolleiden maassa. Ja tämä lättyhän taisi tulla jo viimevuonna... Eli semmoiset 2-3 vuotta enään seuraavaan moonsorrowin levykäiseen. Kyllä kelpaa. Mutta, kansikuva.

Kerronnallinen ja tunnelmallinen black sävytteinen folk/pakana tarina on siis kyseessä. Matka jatkuu maailmanlopun runtelemassa maailmassa jossa toivo on kuihtunut ja kuopattu. Meno on siis melankolista, eeppistä ja raskasta. Moonsorrowilla on senverran omintakeinen musiikillinen tyyli että sitä on vaikea lähteä puimaan. Siinä on doomin ison kuuloiset muhkeat basso ja rumpusoundit, blackistä on otettu pieni osa riffeistä ja välillä erittäinkin viiltävä rääkylaulu, ja folk osuuden hoitavat lähinnä syntikat ja biisien yleinen teema. Tätä lättyä on paha arvostella. Se on vain pakko kuunnella itse ja uppoutua matkaan mukaan. Oikealla asenteella kuunneltuna voi riipaista hyvinkin syvältä, mutta uudelleenkuunteluarvo ei ole samalla tasolla V: Hävitetyn kanssa. Jos minkäänasteinen folk iskee niin suosittelen sata lasissa tätä. Levyltä on myös paha valita parhaita kolmea, koska sillä on vain 4 varsinaista biisiä, joiden välissä on minuutin tai parin alustus/välikipaleet. Joten, lätyn kovin biisi... 

Ehdottomasti "Kuolleiden Maa". 

Raskainta, synkintä ja kauneinta moonsorrowia. Lyriikat ovat täyttä parhautta, meno on täysin vangitseva, ja, ja, ja... Äh. Kuunnelkaa itse. Mieluiten koko lätty. Konseptialbumeista on aina paha alkaa yksittäisiä kovimpia valitsemaan. Jos matka kaiken loppuun kiinnostaa oikein tehtynä niin antaa soida vaan!

Noin. Siinä oli moonsorrowin VKVM. Ensiviikolla sitten taas yksi itselle eniten vaikuttaneista albumeista. Nyt ollaan masennuksen, ahdistuksen ja musertavan surun mustaakin mustemmissa maisemissa. Totalselfhatredin debyytti. Voi kyllä.

XIV

Ja taas täällä. Ei sitä parempaa tekemistä keksi tunti tai pari ennen takaisin laivalle lähtemistä. Norjalaisten kadettien ja kersantin kanssa tuli vedettyä ilta aika perkeleen lujaa. Ei siitä sit enempää. Tällä viikolla soinu ahkeraan tahtiin The Berzerker, Agalloch ja Daniel Ingramin tuotokset. Eli suomeksi mitä helvettiä nyt taas. Ihan mielenkiintoiset chartit. Ja onhan Anathemaankin tullut tutustuttua. Muuten ihan mukavan oloista musakkia, mutta sanoitukset ovat ihan jäätävää paskaa. Mutta sävellyksillä nämä jannut pelaavatkin aika pitkälti. Muttamutta, nyt arvostelemaan THE melodeath bändiä. In flamesit, Dark Tranquilityt, Amon Amarthit voivat painua kahville kun insomniumista puhutaan. Eli, 5 lättyä ovat puskeneet jo ulos, joista kaikkia kuuntelee mielellään. Ja nyt puhutaan vähän toisiksi uusimmasta lätystä, eli Across the darkista. Siitähän piti hommata ihan huppari ja special edition lätty omaan käyttöön.

Vaikka levytys on turhan tasapaksu, ja puhtaat laulut kusevat paikoin omaan nilkkaan, on se ihan kelpo insomniumin levytys. Insomniumin tyyliin lätty alkaa hiljaisella introbiisillä, josta seuraavaksi jyskytetään joko levyn levyn toisiksi paras biisi. Tämän jälkeen seuraa 4-5 turhan täytebiisimäistä vetoa, joista aina sillointällöin nousee kuitenkin kukkasia mullasta (uusimmalla albumilla löytyy paljon näitä). Voi perkele. Uusin lätty ei edes ole Top20 listalla. mitä hittoa. Mutta joo. Sitten koko levy lopetetaan koko maailman mullistavaan melankolian ja syksyn riemuvoittoon korvien kautta nautittavassa muodossa. Ainoastaan Since the Day it All Came Down ja Above the Weeping World eivät tällaiseen pystyneet. Mutta In the Halls of Awaiting, Across the Dark ja One for Sorrow lähtevät kassat kilisten finaalin jälkeen. Noh, katsotaanpa nuo kolme kovinta tältä lätyltä. Eka varsinainen biisi, vika mikä tyhjentää potin ja onko perkele viimeinen ihan bonusbiisi? Siltä näyttää.

1."Weighed Down With Sorrow"
Tämä. Aivan helvetin kova biisi. Massiivinen surukitaroiden muuri lähtee vyörymään eteenpäin tunteikkaan sellointron jälkeen. Mieleen painuvat lyriikat ja aivan helvetin kaunis kipale kaikkia osia myöten, ei tästä voi olla pitämättä hullukaan. Ehdoton klassikko.
2. "Down With the Sun"
Ja tässä onkin se toinen biisi mikä starttaa hehkeän intron jälkeen. Perusvarma, toimiva, mieleenpainuva, varma pittibiisi keikoilla. Parhaita, joskin yllätyksettömimpiä vetoja kiekolla. Mutta, kertosäe on jotain hienoa kuultavaa, vaikka nimi onkin auringonlaskuun viittaava, tulee tästä enemmän auringonnousu tai vastaava iloinen kokemus mieleen.
3. "The New Beginning"
Bonusbiisi josta sain tietää suhteellisen myöhään. Toimii kuin tauti, mielenkiintoisimmat syntikkakuviot koko lätyllä. Kertosäe jää todellakin junnaamaan päähän. Mutta, ei voi mitään. Ei tästä osaa enempää sanoa.

Ja ensiviikolla arvostelussa... Ei sssssaaatana, Moonsorrowia! Nyt aletaan laskeutua syviin vesiin. Ei perkele, Varjoina Kuljemme Kuolleiden Maassa, taitaa arvostelu tulla suhteellisen ripeästi. Viimevuoden varmaan paras levytys.

XIII

Ei herranjestas. Täällä taas pitkästä aikaa. Ruumis kääntyy ja rohisee haudassa jälleen kerran. Hämmentävää ettei koko tänä aikana ei ole erityisemmin tullut listalle uusia bändejä. Mitä nyt joku Swallow the sun räjäytti potin alkuvuodesta, mutta ei se top 20 pääse. Nohnoh, hiljasta ollu. Se hämmentää tosin ERITTÄIN paljon että joku on oikeasti käynyt näitä riipustuksia lukemassa. Siis vat. 425 kertaa käyty blogilla, ja itse täytän niistä varmaan vajaat 100? Noh, kiitoksia kuitenkin. Mutta mutta, näyttää siltä että erittäin jäätävän vanhan listan seuraavalla sijalla olisi Agallochin The mantle. Heti alkoi sydäntä lämmittää. Aivan mieletön teos. Keikan tosin missasin rahanpuutteen takia, ja jotenkin tuntuu ettei agalloch ole suomeen tulossa uudestaan ihan ensikesänä. Perkeleen perkeleen perkele. Mutta, The Mantle.

Eli, Agalloch. Vuodesta 1996 (ei jumalavita 16 vuotta) on amerikasta kuulunut tätä sekametelisoppaa. Ja maistuvinta sellaista mitä löytyy. Sillointällöin yhtye tuuttaa haitarilla maustettua kitarailakointia, ja joskus isketään ihan mustan metallin ehdoilla menemään. Myös ihan kunnon funeral doom tyyliseksi paatokseksikin on meno yltynyt. Eli genret ei pahemmin tätä yhtyettä onnistu kuvaamaan. Mutta, The Mantle. Kansi kertoo kaiken. Levy alkaa loistavalla kitarabiisillä "A Celebration for the Death of Man...", ja jatkuu tämän jälkeen levyn ehkä hienoimpaan biisiin, "In the Shadow of Our Pale Companion". 15 minuuttia kestoa, näin se pitää tehdä. Seuraavaksi instrumentaalinen "Odal" jatkaa talvista ja samalla usvaista matkaa eteenpäin. Sanoitukset ovat kautta linjan loistavia. Nuff said. Mutta, suosittelen kaikille tätä yhtyettä ja albumia. Viimeaikoina tosin uusin levytys, Marrow of the Spirit on ylittänyt omissa kirjoissani mantlen. Avautuu paljon vaikeammin, mutta voi jumalauta sitä hetkeä kun "Into the Painted Grey" avautui kunnolla. Ei mitään jakoa. Mutta, nopeasti listaan kolme kovinta, aika menee vähiin.
1. "In the Shadow of Our Pale Companion"
2. "A Celebration for the Death of Man"
3. "Odal"

Turhan lyhyt katsaus näin hienoon yhtyeeseen. harmittaa. Muttamutta, ensiviikolla (anteeksi, sitten joskus seuraavan kerran) katsellaan... Insomniumin Across the Darkkia? öööö? aika paska levy loppupeleissä? Noh, ihan sama. Kun tämä on käyty loppuun arvostelen ne levyt minkä kuuluisi olla täällä. Louhelle -->