XVI

Noniin, viimeisiltä lomilta ennen kasarmille paluuta voisi tänne vähän päivitellä mitä musiikkimaailmassa on tapahtunut. Anaal Nathrakh on aivan saatanan tiukka bändi, ja ensimmäinen osa Wintersunin spektaakkelista on parinkymmenen päivän odotuksen päässä. Kyllä kelpaa. Niinsanotulle levynjulkkarikeikallekkin voisi ilmestyä vaikka levyä ei kertaakaan ole tullut kuunneltua. Saatanan Nuclear Blast. Mutta, kovia levyjä tulossa ja aamut aika finaalissa. Ja tänään näyttäisi olevan jo peräti kuudes tuosta yllättävänkin hyvin aikaa kestäneestä suosikkialbumien listasta, vaikka uusiakin levytyksiä sinne pitäisi sijoittaa ja vanhaksi kuluneita levyjä poistaa (Emperor - In the nightside eclipse, Draugnim - Horizons low, Shining - V:Halmstad ja Insomnium - Across The Dark kaikki helvettiin. Tilalle Anaal Nathrakhin In The Constellation of the black widow, Emperorin Anthems at the welkin dusk, Insomniumin One for sorrow ja jo suoraan voin sijoittaa muutemien sekunttien samplejen perusteella Wintersunin timen ykköseksi.) Mutta, suomen aliarvostetuimpiin ja genrensä parhaisiin bändeihin kuuluva totalselfhatred olisi raadissa tänään debyytillään. Mikäs siinä, Depressive/Suicidical Black Metal aukeni juurikin tämän yhtyeen, Forgotten Tombin ja Thy Lightin kautta. Sairas ja ahdistunut meininki ei voi muuta sanoa, ja voi perkele kuinka hyvin ihmiset ovat sitä tunnetta musiikiksi konvertoineet. Eli, Totalselfhatredin nimikkoalbumi.

Vuonna 2008 julkaistu varsin mainio levytys joka erottuu soundillisesti huonolaatuisemmista saman genren edustajista kirkkaalla äänimaailmallaan. Genreksi voisi luokitella jotain suuntaan Depressive Doom/Black. Syy miksi levy on noussut listalla noinkin korkealle on sen taidokas tunnetilojen vaihtelu. Maanisesta syvyyksiin putoamisesta meno vaihtuu kuin huomaamatta olemattomuudessa leijumiseksi ja olemassaolosta kuihtumiseksi. Rummuista ja bassosta nyt on paha mitään lähteä sanomaan, perusvahvat suoritukset molemmilla, mutta kitarat, syntikat ja varsinkin laulu ovat jotain poikkeuksellista. Kitarat ovat niin etäisiä, kylmiä ja viiltäviä ettei tule ihan samantien vastaavaa mieleen mitä ei olisi saatu heittämällä trebleä kaakkoon ja puurouttamalla itse kitara sen saatanan särinän taakse. Syntikka taas ajoittain vie musiikkia kauniisti eteenpäin, ja välillä se vain katoaa taustalle lähes täysin. Tässä osa-alueessa on hukattu jonkinverran potentiaalia, mutta voi perkele mitkä vokaalit. Tässä yhtyeessä rääkyy yksi suomen ja miksei maailmankin kovimpia black metal vokalisteja, nimittäin hornastakin tuttu Corvus. Heuhkot huudetaan rikki useaan otteeseen ja kipu ja vitutus kuuluu äänestä selvästi. Poikkeuksellinen bändi joka tekee jotain harvinaista, nimittäin puhdasta, kaunista ja silti rujoa mustaa metallia. Oikein. Ja sitten pari kovinta vetoa levyltä:

1.Total Self-Hatred
Voi helvetti kun on masentava ja kaunis biisi samaan aikaan. Tässä on sitä viimeisen hengenvedon ottamisen meininkiä. Verta yskien, silmät lasittuneina mustalla, kylmällä palaneella maalla viimeisiä askeleitaan ottava kaiken menettänyt mies. Yhtyeen paras biisi ainakin toistaiseksi, katsoo mitä uudella albumilla jota on kaavailtu ensivuodelle oikein tapahtuu.

2.Enlightment
Hitaasti alkava loistava aloitus albumille. Kauniista ja kolkosta pianointrosta kasvaa nopeasti vihasta väärisynyt puolinopea synkistelyralli. Sanoitukset ovat myös Totalselfhatredilla aina olleet helvetin hyvin hallussa, ihan ahdistaa osan niistä lukeminen. Mutta tässä on sitä jotain missä koko bändin olemus ja idea tiivistyvät loistavasti. Ei huhhuh.

Nonniin, päästään pikkuhiljaa kovien albumien joukkoon. Seuraavana vuorossa näyttäisi olevan jo lopettaneen Arthemesian A.o.A (Alpha, Omega, Alpha). Varsin mainio levytys sekin vaikka vähän turhan korkealla tuolla tällähetkellä paistatteleekin. Mutta, katsellaan sitten ensikerralla! TJ4!